tiistai 24. huhtikuuta 2018

Paranormaaleja kokemuksia: Ääniä tuonpuoleisesta?


Haluan ihan ensimmäisenä sanoa, että otsikon dramaattisuudesta huolimatta nämä paranormaalit kokemukset, jotka tulen teille seuraavaksi jakamaan, ovat tosia. Kyseessä ovat minun omat kokemukseni vuosien takaa. En nyt muista aivan dokumentaarisen tarkasti miten ja milloin nämä "ilmiöt" tapahtuivat, mutta omasta mielestäni oleellisen sekä kaikkein tärkeimmän eli MITÄ TAPAHTUI!?

 Olin tosiaan hyvin pieni, kun tämä... muistaakseni ensimmäinen kokemus tapahtui. Eli kyseessä saattoi myös olla oman vilkkaan mielikuvitukseni tekemä kepponen. Muistan sen kuitenkin melkein yhtä hyvin, kuin se olisi tapahtunut eilen. Vaikka olinkin niin nuori, muistan lähes päivän selvästi sen kuinka todellisesta se tuntui. Tai vasta jälkeenpäin asiaa pohtiessani, tajusin, että siinä oli jotain hyvin hämmentävää! Ja antakaas, kun kerron, mistä on kyse:



 Äitini oli tapahtuma-aikaan työmatkalla ja oltiin siis isän, sekä isosiskon kanssa kolmistaan kotona. Me asuttiin silloin eri talossa, kuin nykyään... ja uskon, ettei se teitä tämän enempää kiinnostakaan :D. Mutta te tiedätte pienet lapset; pelkkä vuorokausikin ilman äidin huomiota oli tuskaa! Ei nyt ihan hirveän kamalaa tuskaa minulle, koska en ollut kuitenkaan enää NIIN nuori... eli joku 5-6-vuotias? Olin muistaakeni ehkä 7- tai 8v. Kuitenkin sen verran vanha, että olin oppinut erottamaan fatkan fiktiosta. Ja ehkä sen takia tämä tapahtuma on jäänyt vaivaamaan minua tähän päivään saakka...

 Olin kylpyhuoneessa pesemässä hampaita. Isäni ja isosiskoni olivat silloin joko keittiössä tai olohuoneessa. Ja siinä meidän entisessä kämpässä oli suhteellisen pitkä matka olohuoneesta kylppäriin, joka oli meillä eteisen vieressä kotiovesta päin katsottuna oikealla puolella (kuten meillä nykyisessäkin kämpässä xd). Näillä tiedoilla te ette oikeastaan tee mitään, mutta pitäkää nämä kuitenkin varmuuden vuoksi mielessänne tämän tarinan edetessä.

 Minulla oli hieman äitiä ikävä ja minä vain odotin, että hän tulisi kotiin. En kuitenkaan sentään itkenyt tai mitään. En oikeastaan edes muista, mitä minä sillä hetkellä ajattelin (no sh*t Sherlock XD), mutta yhtäkkiä, kun olin huuhtelemassa suutani lavuaarin yllä, kuulin aivan selvästi terävän, jokseenkin äidiltä kuulostavan äänen sanovan:

"Jultsu!"

 Se kuullosti ihan siltä, kuin joku... äitini, olisi seissyt aivan vieressäni kylpyhuoneen ovella, jonka olin siis jättänyt auki. En niinkään säihkähtänyt ääntä... kenties sen takia, kun olin niin nuori ja tyhmä? En tiedä. Ja tässä vaiheessa on kai hyvä todeta, että Jultsu oli siis minun lapsuuden ajan lempinimeni, jota pääsääntöisesti minun perheeni ja sukulaiseni käyttivät. Käännyin äänen suuntaan enkä (yllätys yllätys) nähnyt ketään. Kävelin kylpyhuoneen ovelle ja jostain kumman syystä vastasin äänelle: "Mitä?", ihmettelemättä asiaa yhtään sen kummemmin. Ja melkein heti sen jälkeen, siis AIVAN SELVÄSTI, yhtään liioittelematta, kuului ääni, joka sanoi todella masentavan kuuloisesti:

 "Ei mitään..."

 Se oli erilainen ääni, kuin aikaisemmin. Se kuulosti enemmän isältäni, mutta sävy oli paljon masentuneempi ja surullisempi... ainakin asiaa jälkeen päin muisteltuna. Ja minä tosiaan luulin, että se olisi ollut isäni. En yhtään ihmetellyt asiaa koko sinä iltana. Hampaitten pesun jälkeen minä vain vaihdoin yökkärin ja menin nukkumaan. En kysynyt isältäni asiasta, en puhunut kenellekään tapahtuneesta. En pitänyt sitä mitenkään outona silloin. En vaivannut päätäni asialla pitkiin aikoihin sen jälkeen. Vasta myöhemmin vanhemmalla iällä, aloin tajuamaan, että siinä oli jotakin todella häiritsevää... ja pelottavaa..! En ollut kuullut mitään muuta, kuin ne äänet. En ollut nähnyt ketään, en ollut kuullut, että joku olisi kävellyt minun luokse tai minusta pois päin. Eikä se ääni olisi voinut kuulua niin selvästi, jos isä olisi tosiaan sanonut sen lyhyen lauseen... melkein viiden metrin päästä olohuoneesta! Ääni nimittäin kuului ihan nenäni edessä... aivan, kuin joku olisi sanonut sen vain kahdenkymmenen sentin päästä minusta... vaikkei siellä oikeasti ollutkaan ketään, vai..?

  Tapahtumasta on tosiaan niin kauan aikaa, etten välttämättä muista aivan dokumentaarisesti, miten se oli tapahtunut, mutta olen melko varma, että kutakuinkin näin se meni. Ja se tosiaan saattoi myös olla mielikuvitukseni tuotetta. En muistellut asiaa pitkiin aikoihin. Vasta sitten, kuin koin vastaanlaisen tapahtuman muutamia vuosia myöhemmin meidän uudessa kämpässä... asia palautui mieleeni kirkkaana ja todella karmivana lapsuuden muistona..!



 Taisin olla joku 11-12-... ehkä jopa 13-vuotias, kun oltiin jälleen isän ja isosiskon kanssa keskenämme kotona. Äiti ei tällä kertaa ollut työmatkalla, vaan pelkästään ylitöissä. Olin sen verran vanha silloin, etten mitenkään erikoisemmin ikävöinyt äitiä. Harrastin silloin piirtämistä suurella innolla. Piirtelin vain kaikessa rauhassa keittiössä samalla, kun siskoni oli huoneessaan ja isä taas vessassa, sillä hetkellä.

 En taaskaan muista, mitä ajattelin silloin, mutta olin niin keskittynyt piirtämiseen, etten olisi mitenkään voinut kuvitella sitä, mitä kuulin. Vaikkei kukaan muu sitä kuullutkaan, niin se tuntui niin todelliselta, ettei se mitenkään olisi voinut olla kuviteltua... ainakaan kokonaan... tai sitten minulla vain yksinkertaisesti viiraa päässää pahemman kerran xd.

 Olin siis piirtelemässä kaikessa rauhassa keittiössä. Sisko oli huoneessaan ja isä juuri mennyt vessaan. Siinä ajassa sitten kuulin päivän selvästi, kuinka meidän kotiovemme olisi avautunut ja sulkeutunut, minkä jälkeen kuulin jälleen kerran äidiltä kuulostavan äänen huutavan eteisestä:

"Moi!"

 Vastasin tervehdykseen ja riensin lähes heti näyttämään piirrustustani... en kenellekään?! Eteinen oli tyhjä. Olin todella hämmentynyt, sillä olin aivan varma, että olin kuullut äidin tulevan kotiin. Isä tuli silloin vessasta ja kysyin häneltä, tuliko äiti kotiin. Isä katsoi minua ihmeissään ja vastasi kieltävästi. Äiti ei kuulemma ollut tulossa vielä moneen tuntiin. Se oli hyvin outoa; olin aivan 100% varma, että kuulin äidin äänen. Minulla oli ajatukset täysin piirrustuksissani, joten se ei olisi voinut mitenkään taas olla mielikuvituksen tuotetta, eihän..? Toki olin myös ainoa, joka tämän oli kuullut. Mutta en silti pysty uskomaan, että olisin voinut kuvitella kaiken. Se kuullosti niin todelliselta... ja tämän jälkeen muistin sen aikaisemman tapauksen edellisestä kodistamme vuosien takaa. Näillä kahdella oli joitakin yhtäläisyyksiä toisiinsa..!





 En ole näiden kahden tapauksen jälkeen ainakaan muistaakseni enää kuullut tai kokenut mitään vastaavaa. Kuten aikaisemmin sanoinkin, nämä saattoivat olla myöskin vain omaa mielikuvitustani... mutta se vain jotenkin tuntui liian todelliselta ollakseen kuviteltua... en tiedä. Spekulointeja vain, mutta olisi silti ihan mukava tietää, minkä tai kenen äänen minä sitten kuulin, jos kuulin? Olivatko ne ääniä tuonpuoleisesta? Yrittikö henkimaailma ottaa minuun yhteyttä... esittämällä vanhempiani? Tai tässä tapauksessa... äitiäni?!

 Onko teillä ollut yliluonnollisia tai paranormaaleja kokemuksia? Tai uskotteko tämänkaltaisiin tapahtumiin? Olisi hauska kuulla muidenkin tarinoita, jos sellaisia on. Kertokaa myös, mitä piditte tästä postauksesta. Näin vanhemmalla iällä on tullut muutaman kerran todistettua jotain sellaista, mitä ei täysin pysty tieteellisesti todistamaan, mutta kyse ei ole tällä kertaa ollut mistään äänistä. En osaa oikein itse sanoa varmasti uskonko minä täysin tällaiseen yliluonnolliseen roskaan, mutta näiden omien kokemuksien takia uskallan epäilevästi sanoa, että kyllä jonkinlaista tähän maailmaan kuulumatonta energiaa on pakko olla olemassa (lainaus Linda Ekrothin Storytime-videosta). En ole kuullut mitään normaalista poikkeavaa näiden kahden tapahtuneen jälkeen... enää koskaan...

tiistai 21. marraskuuta 2017

Top 5 kauhupelit joita kannattaa edes kokeilla


Tällä kertaa kirjoitan pitkästä aikaa Top 5 jotain -postauksen ja aiheena on 5 kauhupeliä, joita olen itse vähintään kerran pelannut ja joita suosittelen edes koikeltavaksi muillekin "kauhunystäville" :D. Ja kyseessä on siis vain sellaiset pelit, joita olen itse pelannut/kokeillut pelata. Jos teillä on itsellänne omia suosikkipelejä niin kommentoikaa ihmeessä tuonne alas :). Mutta nyt mennään näillä:


5. Slender: The Eight Pages



Numero viitonen ei varmaankaan ole kenellekään yllätys. Totta kai kaikkien rakastama legendaarinen Slender: The Eight Pages pääsee tälle listalle :D! Mutta miksi juuri sijalle viisi? 

 Noh, syy tähän on yksinkertaisesti se, että kyseinen peli nyt on varmaan monen muunkin mielestä jo aika kulunut juttu, eikä hahmo itsekään pysy kauaa pelottavana. Mutta ensikertalaiselle peli nostattaa sellaista pelkoa, mitä on varmasti tarkoituskin. Ja jos kokeilee peliä yhtä nuorena, kuin minä (13v?), niin kyllä saattaa pieni parkaus kuulua suusta siinä vaiheessa, kun tämä Slendy teleporttaa naaman eteen XD. Ja pelimaisema itsessään nostattaa hyvin kammottavaa ja mukaansatempaavaa tunnelmaa; kaikki ne öiset metsänäänet, kaikki se sumu ja kaikki ne ääniefektit, jotka muuttuvat pelottavimmiksi sitä mukaan, kun lappuja löytyy.

 Ja tosiaan! Te jotka ette tiedä, mitä pelissä pitää tehdä; pelissä on siis tarkoitus kulkea aidatulla metsäalueella ja etsiä, sekä löytää sieltä kahdeksan lappua. Peli muuttuu vaikeammaksi ja pelottavammaksi koko ajan. Ja pelaajaa siis tietenkin jahtaa tämä Slenderman. Mitä enemmän lappuja löytyy, sitä vaikeammaksi peli etenee (sama tapahtuu, jos pelaaja on löytämättä lappuja liian pitkän aikaa). Slenderman pystyy teleporttailemaan, mutta omasta kokemuksesta voin sanoa, ettei kannata kurkkia taakse liian monta kertaa. Tai jos on pakko kurkkia, niin ei kannata katsoa Slendermania liian pitkään. Liian pitkä katsekontakti ja liian lyhyt etäisyys Slendyyn aiheuttaa sitten sen, että pelaaja kuolee kovan tärinän kuuluessa taustalla ja TV:n lumisadetta vastaavan hypnoosin saattelemana. Nautin!

4. SCP - Containment Breach


Seuraavana listalla on sitten todennäköisesti ihmisille vähemmän tuttu kauhupeli, joka kuuluu tällaiseen "SCP-pelisarjaan". Peli on nimeltään SCP - Containment Breach.

 Kyseessä on suomalaisen pelinkehittäjän luoma indie-selviytymiskauhupeli, jossa pelaajan tarkoitus on paeta erilaisten SCP-hirviöiden valtaamasta tutkimuslaitoksesta. Pelin päähirviö on nimeltään SCP - 173, joka tappaa pelaajan, jos pelaaja ei kohdista siihen katsekontaktia. Olento kyseessä on patsasmainen hirviö, joka liikkuu ihmisten silmänräpäyksen mukaisesti, tappaen kohteensa ollessaan tarpeeksi lähellä. Pelissä on monia muitakin hirviöitä, joista toiseksi yleisin on SCP - 096 -niminen humanoidi, joka taas tappaa pelaajan suoran katsekontaktin seurauksena.

 Pelin juonesta itsestään en aio puhua tämän enempää. Voitte käydä lukemassa lisää pelin suomenkieliseltä Wikipedia-sivulta, jos haluatte (pieni tunnustus, että keräsin itsekin hieman pelistä sellaista tietoa, mitä en ennestään tiennyt tai muistanut :D). Mutta mitä mieltä itse olen tästä pelistä?

 Vaikka pelissä on melko matalat grafiikat, peli pystyy silti tarjoamaan pelaajalle hyvin eläytyväisen pelikokemuksen (en tiedä sanoinko tuon oikein, mutta whatever XD). Mukaansatempaavat pahaenteiset taustamusiikit sekä muut äänet pelissä luovat lisää tunnelmaa pelaamisen aikana. Itselleni ainakin peliä pelatessa iskee sellainen pienoinen ahdistus ja pakokauhun poikanen, kun aina seuraavan oven avautuessa maisema on erilainen ja sitä koko ajan pelkää, että milloin mikäkin hirviö ilmestyy nenän eteen X). Epäilemättä kokeilemisen arvoinen :)!

3. Outlast


Listan kolmannelle sijalle kapuaa sitten vuonna 2013 ilmestynyt selviytymiskauhupeli Outlast. Muiden selviytymiskauhupelien tapaan tässäkin tehtävänä on paeta "autiosta" rakennuksesta (tässä tapauksessa mielisairaalasta, jossa tehtiin salaisia ihmiskokeita potilaille), joka kuhisee toinen toistaan karmivimpia humanoideja sun muita olentoja. Ja tässä pelissä ainoat selviytymistaktiikat hirviöitä vastaan ovat karkuun juokseminen sekä piiloutuminen (kaappiin, sängyn alle tai pimeään nurkkaan). Pelaajan ohjastama hahmo on Miles Upshur-niminen toimittaja, joka oli lähtenyt tutkimaan pahamaineista mielisairaalaa vain saadakseen selville rakennuksen synkät salaisuudet. Ja pelaajalla on tosiaan käytössään videokamera, missä on kätevä yönäköominaisuus, jolloin pimeässä kulkeminen on helpompaa. Patterit vain tuppaavat loppua nopeammin yönäköä käyttäessä, mutta onneksi niitä pitäisi löytyä enintään (tai vähintään, en muista XD) kymmenen koko rakennuksesta :).

 Omasta mielestäni peli ei ole kovinkaan säikyttelevä (ainakaan miljoonannen pelikerran jälkeen), mutta on sitäkin tunnelmallisempi ja mukaansatempaavampi (olen toistanut näitä sanoja melkein joka pelin arvostelussa XD pahoittelut)! Pelin kulku on hyvin elokuvamainen, minkä takia pidän siitä hyvin paljon. Hahmot pelissä ja pelin miljöö kaiken kaikkiaan (grafiikat) on hyvin hienosti tehty :D. Ja onhan pelissä myöskin omat pelottavat puolensa :). Peli tarjoaa elämyksellisen pelikokemuksen, vaikkakin pelin edetessä se muuttuu vähemmän karmivaksi (vain omasta mielestäni). Mutta suosittelen kokeilemaan!

2. Five Night At Freddy's (saga)


Sijalla kaksi on varmaan vuosien 2014-2015 suositun selviytymiskauhupelisarja nimeltään Five Night At Freddy's. Kyseessä on minunkin yksi henkilökohtaisista suosikkeista, josta olen oikeastaan maininnut blogissani aikaisemminkin (kuten myöskin Slendermanista). Pelissä/peleissä lähtökohtaisena tarkoituksena on yksinkertaisesti istua toimistossa (neljännessä osassa pienen pojan huoneessa) ja vahtia valvontakameroista animatronikeiksi kutsuttujen robottieläinmaskottien liikehdintää öisessä ravintolassa. Päähahmo, jolla pelataan, on siis yövartija kolmessa ensimmäisessä pelissä ja tapahtumapaikka taas on Freddy Fazbear Pizza -niminen ravintola kahdessa ensimmäisessä pelissä. Peleistä on oikeastaan vähän liiankin paljon kerrottavaa, että taidan jättää tässä postauksessa nyt mainitsematta suurimman osan, koska sitä juttua oikeasti riittää :D. Jos kuitenkin haluatte tietää peleistä lisää niin käykää tsekkaamassa MKgamerrin kanavalta nämä neljä videota, jotka käsittelevät pelejä niin juonen, kuin myöskin "piilotetun" taustatarinan kannalta. Videot ovat pisimmillään noin tunnin mittaisia ja niissä spoilataan itse pelisarjasta hyvinkin paljon. Mutta jos kiinnostaa niin katsokaa ihmeessä :D! Tässä vielä linkit kyseisiin videoihin:


 Mainitsen vielä sen verran, että Scott Cawthon on pelisarjan luoja ja että peleistä oli jossain vaiheessa suunnitteilla elokuva (en tiedä onko enää), jonka olisi ollut tarkoitus saada ensi-iltansa vuonna 2018. Siirrytäänpä seuraavaksi sitten omaan mielipiteeseeni pelistä! Ja puhutaanpa vaikka tästä ensimmäisestä Fnaf-pelistä:

 Vaikka pelissä ei oikeastaan muuta tehdäkään, kun istutaan toimistossa ja vahditaan eläinrobotteja valvontakameroista käsin, on peli siitä huolimatta hyvin kammottava ja hikeä nostattava. Tunnelma auttaa pelaajaa eläytymään peliin ja kaikki pelin grafiikat sekä taustaäänet saavat minulta vähintään viisi tähteä! Eikä peli kovinkaan helppo ole. Esimerkiksi tässä ensimmäisessä Fnaf-pelissä on rajallinen määrä virtaa käytettävänä koko ravintolassa (ja se kuluu ihan hemmetin nopeasti xd). Kaikki pelin selviytymistaktiikat, kuten valvontakameroiden, käytävävalojen sekä turvaovien käyttäminen kuluttaa virtaa ihan mielettömästi ja näitä selviytymismekanismeja on sen vuoksi käytettävä mahdollisimman vähän. Ja mitä enemmän peli etenee, sitä aktiivisempia nämä eläinrobotit ovat (eivätkä niiden aikomukset ole mitään sydäntä lämmittäviä XD). Pelissä on yksinkertaisesti tarkoitus olla päästämättä näitä eläinrobotteja toimistoosi valvontakameroita seuraamalla ja tarvittaessa ovien sulkemisella.

 Peli (tai pelisarja) on yksi suosikkikauhupeleistäni/pelisarjoistani, mutta miksi se on sitten sijalla kaksi? Syy tähän on se, että peliä tarpeeksi pelanneena se muuttuu paniikista ja pakokauhusta ärsyttäväksi sekä hermoja koeteltavaksi XD. Mutta niin tuppaa tapahtumaan aika monen kauhupelin kohdalla :D.

1. SCP - 087 B




Viimeisenä, muttei vähäisimpänä on SCP (Secure. Contain. Protect.)- pelisarjaan kuuluva peli nimeltään SCP - 087 B. Pelissä on yksinkertaisesti tarkoitus kulkea ohuita käytäviä ja portaita pitkin yhä alemmas ja alemmas jonkinlaisessa... kellarissa kenties? Paikka, missä pelaamme ei ole suoraan sanottuna koskaan oikein selvinnyt minulle, mutta tiedän todellakin kokemuksesta, ettei näillä ahtailla käytävillä liikkuminen ole mitään kauhean turvallista hommaa... heh :D.

 Mitä pidemmälle pelaaja etenee, sitä vaikeammaksi ja pelottavammaksi peli muuttuu. Pelissä on kolme erilaista hirviömäistä humanoidiolentoa (ainoa yhdistävä tekijä kaikilla on niiden sadistinen ja leveä hymy xd), joiden kohtaamista on vältettävä mahdollisimman paljon. Yleensä ensimmäinen, minkä pelaaja kohtaa on valkoisella naamalla pimeydessä helposti erottuva humanoidi, joka saattaa ilmestyä sekunnin ajaksi pelaajan eteen kovan ääniefektin saattelemana ja yrittää napata pelaajan lähestymällä käytävän päästä. Silloin kun tämä jannu teleporttaa naaman eteen, ei tarvitse muuta kuin säikähtää :D. Mutta silloin kun se lähestyy edestä päin kaukaa käytävältä, on parempi peruuttaa tarpeeksi paljon tulosuuntaan päin, kunnes hirviö ei enää jahtaa pelaajan ohjastamaa hahmoa. Tämä on kuitenkin tietyin ajanjaksoin toistuva kaava, jonka oppii tarpeeksi monta kertaa pelatessa. Aina kun käytävä kääntyy joko oikealle tai vasemmalle, seinässä voi nähdä metallisia numerolaattoja, jotka mitä ilmeisemmin meinaavat pelin "vaikeustasoja". Ja näiden numeroiden avulla voi sitten pystyä ennakoimaan hirviöiden liikkeitä. Omasta kokemuksestani uskallan sanoa, että hirviö teleporttaa useimmiten sen jälkeen, kun pelaaja on saavuttanut tason 10. Tämä teleportaatio jumpscare voi kuitenkin joissakin tapauksissa ilmestyä paljon aikaisemmin, tai sitten se ei ilmesty ollenkaan koko pelikerran aikana. 

 Valkonaamainen hirviö lähestyy pelaajaa yleensä vain kaksi kertaa yhdellä pelikerralla tasojen 20-30 aikana. Ensimmäinen kerta ei ole yhtä pelottava, kuin toinen kerta, jolloin valot välkkyvät ja hahmon koko olemus erottuu selkeästi kaukaisuudesta. Molempien "kohtaamisten" aika kestää noin neljästä viiteen sekuntiin (en ole koskaan tarkkaan laskenut xd).

 Kaksi muuta hahmoa ovat sitten hieman vaikeammin pimeässä erottuvia. Tai oikeastaan toiselta pimeässä vain kirkkaasti hohavat silmät ja suun, jotka saattavat ilmestyä pelaajan eteen aina silloin tällöin noin sekunnin ajaksi. Tämä olento ei satuta pelaamaasi hahmoa millään tavalla, mutta onnistuu silti säikäyttämään joka kerta ilmestyessään. Joskus myös saattaa näkyä vain pelkät silmät. Kolmas hahmo on sitten punaisella hymyllä heikosti pimeydestä erottuva olento, joka on mielestäni pelin pelottavin hirviö. Hahmo ilmestyy pelaajalle yleensä aina viimeisenä jolloin voi kuulla sen ERITTÄIN epäselvän puheen, kun se toistaa lausetta: "Don't look at me" ("älä katso minua"). Tämän punamustan monsterin ohi on lähes mahdotonta päästä, mutta kuten hirmu itsekin sanoo, siihen ei missään nimessä saa luoda katsekontaktia! Hirviöllä on tosin kolme ilmestymistapaa ja yhdestä niistä ei yksinkertaisesti ole mahdollista selvitä.


 Saatoin spoilata pelin mekanismeista hyvin paljon, mutta peli on sen verran täynnä yllätyksiä, etten usko tämän haittaavan :D. Nämä edellä mainitut asiat kuitenkin saattavat tapahtua ihan missä järjestyksessä tahansa ja ihan missä vaiheessa peliä tahansa (jos ollenkaan). Ja voi tapahtua paljon myös sellaisia asioita, mitä jätin tässä tekstissä mainitsematta. Ja jätän ne teille jännitettäväksi ekoille pelikerroillenne ;D.

 Nämä asiat tosiaan ovat syy siihen, miksi tämä peli on sijalla 1. Pelissä ei oikeastaan koskaan pysty ennakoimaan mitä tapahtuu seuraavaksi, vaikka kaava olisikin kokeneelle pelaajalle kuinka selvä. Aina jokin uusi asia yllättää mitä pelästyttävimmällä tavalla koskaan x). Sitä kun niitä ahtaita käytäviä pitkin kulkee yhä vain pidemmälle, niin on koko aja varpaillaan peläten jumpscareta. Ja sitten ku sitä ei pitkään aikaan tapahdu ja on tottunut siihen ettei mitään tapahdu ja sitten se yhtäkkiä tapahtuu ja sitten pelästyy niin että aivan putoaa tuolilta. Uskokaa minua, kaikille käy niin tätä peliä pelatessa xD! Ja pelissä itsessään on koko ajan sellainen ahdistava sekä pahaenteisen ilmapiirin luoma tunnelma. Ja siksi suosittelen ehdottomasti TÄTÄ peliä edes kerran kokeiltavaksi! Jos siis haluatte pelotella itseänne kunnolla ennen nukkumaanmenoa... ;).

maanantai 18. syyskuuta 2017

Pennywise the Dancing Clown & Blue Clown

Joo, harrastan nykyään piirtämistä melkoisen aktiivisesti :D

Varmasti me kaikki tiedämme tämän legendaarisen Pennywise-klovnin Stepheng Kingin kauhuromaanista Se (eng. It). Kirjan pohjalta on myös tehty kaksiosainen televisioelokuva vuonna 1990, jossa pääantagonistia näytteli Tim Curry. Tänä vuonna taas eli 2017 sai ensi-iltansa Se-niminen kauhuelokuva ihan valkokankaalle. Kyseisessä leffassa antagonistia eli Pennywise-klovnia näyttelee ruotsalainen Bill Skarsgård (komia poika ;D).



 Kävin itse viime perjantaina katsomassa tämän kyseisen elokuvan ja pakko sanoa, että yllätti minut positiivisesti! Elokuva onnistui pelottelemaan (ja naurattamaan) 100% jopa minua; pelkäämätöntä kauhunystävää! Itse en ole koskaan tykännyt klovneista sitten yhtään... tai noh... hyvin nuorena tykkäsin, ihme kyllä :D. Katsoin Pelle Hermannia tv:stä ja käytiin kerran perheen kanssa semmoisessa tivolissa katsomassa sirkusesitystä. Silloin minä en tosiaan nähnyt klovneissa mitään pelottavaa. Mutta vähän vanhemmalla iällä sitten tilanne muuttui hyvin olennaisista syistä. Pelle-teemaiset kauhuelokuvat ja -tarinat muuttivat suhtautumistani klovneihin... :)

 En tietenkään välttynyt painajaisilta sitten yöllä. Tai oikeastaan kyse ei ollut mistään varsinaisesta painajaisesta, koska noh... Ei se ollut niin pelottava uni. Se oli oikeastaan hyvin kiehtova ja mielenkiintoinen! En muista tarkalleen mitä unessa tapahtui (normaalia minulle XD), mutta muistan vahvasti sen, kuinka MINÄ olin tämän Pennywise-klovnin vainoamisen kohde. Kyllä, se oli karmivaa. Ja SE tosiaan oli karmiva x). Olin omassa kodissani... Kai? Se ei ollut se koti, missä minä tällä hetkellä asun oikeassa elämässä. Mutta uskon, että se oli minun kotini siinä unessa. Iso talo oli ja siellä oli minun lisäkseni muutama muukin ihminen. Kavereitani kenties? Heidän lisäksi talossa oli eräs muukin henkilö... jos sitä nyt voi henkilöksi edes kutsua. Kyseessä oli siis tätä vuoden 2017 IT-leffan Pennywisea muistuttava klovni, joka oli kuitenkin vähemmän pelottava, uhkaava tai sadistinen (ei oikeastaan ollenkaan sadistinen). Toisin kuin Pennywisen silmät, jotka olivat keltaiset, tämän klovnin silmät olivat vaaleansiniset ja lämpimät. Ja kaikki ne punaiset huulet, punainen nenä sekä kaikki muu, mikä Pennywisessa oli punaista, olivat tässä toisessa klovnissa siniset. Myöskin hänen hiuksensa, tummansiniset, ja hänen vaatteensa, vaaleanturkoosit. Hän oli kuin täydellinen vastakohta Pennywiselle. Ja sitä hän oikeastaan olikin; hän oli siellä suojelemassa minua Pennywiselta.

 Joo tämä saattaa nyt vaikuttaa todella älyttömältä XD. Voin kuvitella ilmeenne, kun luette tätä tekstiä. Mutta ihan tosi, se tuntui niin todelliselta, että minua ihan harmitti herätessä, kun en saanut jäädä siihen unimaailmaan pidemmäksi aikaa. En saanut uneni aikana selville, kuka tai mikä tämä sininen klovni on, mistä se oli tullut ja miksi se halusi suojella minua :D? Ei hän antanut muuta vastausta, kuin että se on vain hänen tehtävänsä. Vaikka kyseessä olikin klovni (eli asia, mitä todella vihaan/pelkään), tunsin silti oloni ihmeen turvalliseksi :D. Joo, PELLEN SEURASSA! Tsiisus XD! Mutta ehkä se johtui siitä hänen sinisestä väristään, en ole varma. Olisin halunnut tietää asioista enemmän, mutta kuten tavallista, kaikki hyvä loppuu aina aikanaan :/. Mutta eihän tämä tietenkään estä minua käyttämästä mielikuvitustani ja luovuuttani oikeassa elämässä :D!



 Heti, kun jaksoin aamulla herättää mieleni ja kehoni kunnolla, ryhdyin heti piirtämään näitä matafu**ing klovneja x). Samalla sitten tuli ideoitua taas uutta "leffaa". Tämähän ei sinäänsä ole mikään hirveän omaperäinen keksintö tällä kertaa, koska kyseisessä omassa elokuvassa esiintyy tämä IT-elokuvien (ja kirjan) Pennywise-klovni. Mutta tuskin minä mitään tekijänoikeuksia rikon tässä jos sanon, että inspiraatiosta kiitän Stephen Kingiä, sekä tämän uuden IT-elokuvan tuottajia. Ja voisin kai sanoa, että tämä elokuva kuuluu tähän samaan "IT-sarjaan". Leffan nimeksi, kun sunnittelin IT - Blue Clown. Ja ei, tätä elokuvaa ette tule näkemään valkokankaalla KOSKAAN. Tämä tulee nyt ja varmaan aina pysymään vain omassa ajatusmaailmassani, sekä piirrustuksissani. Toki jos joskus elämässäni saattaisin menestyä niin kielellisesti, kuin rahallisestikin tällä kauan haaveilemallani elokuva-alalla, saattaisin ehdottaa joillekin yhdysvaltalaisille elokuvaohjaajille, että tästähän voisi tulla vaikkapa jonkinlainen jatko-osa. 27 vuoden päästä kenties ;D.

 Ja kuten nyt otsikosta sekä kaikesta kertomastani voitte jo päätellä, nimesin tämän sinisen klovnin siis Blue Clowniksi, jonka kutsumanimi on yksinkertaisesti pelkkä Blue. Toisin kuin Pennywise, joka on paha demoninen kokonaisuus, Blue Clown on hyvän yliluonnollisen voiman ruumiillistuma. Blue ikään kuin "luotiin" Mainen pikkukaupungissa, Derryssä, asuvien lasten suojelijaksi sen jälkeen, kun tämä muotoaan muuttava paholainen eli Pennywise asettui aloilleen Derryn kaupungin viemäreihin, ilmestyen aina 27 vuoden välein saalistamaan lapsia. Blue ei ole yhtä voimakas kuin Pennywise (tai Se). Sillä ei esimerkiksi ole kykyä muuttaa muotoa, mutta sillä on kyky ilmestyä kuin tyhjästä, ja kadota kuin savuna ilmaan. Toisin sanoen Blue kykenee teleporttamaan paikasta toiseen Slendermanin lailla ;D. Seuraavaksi kerron hieman yksityiskohtia elokuvasta. Ja huom! Kaikki mitä kerron, on vain rykelmä omia päähänpistojani. Blue Clownia ei ole olemassa millään lailla. Eikä tätä seuraavaa "elokuvaakaan", mistä nyt seuraavaksi kerron. Sanon tämän vain siksi, koska siellä ruudun toisella puolella saattaa olla joku, joka ottaa asiat hieman liian tosissaan, eikä ole kenties lukenut niin suurella mielenkiinnolla, että tajuasi leffan olevan lähes kokonaan minun keksimä, minun unestani pohjautuen. Mutta ei siitä sen enempää, siirrytäänpäs sitten tämän elokuvan pariin (SPOILER-varoitus! XD)



Juoni(paljastukset):

 Elokuva kyseessä on IT - Blue Clown (tiedän, hyvin omaperäinen nimi XD). Elokuvan päähenkilö on 11-vuotias tyttö, Zoey Hanscon, joka asuu isänsä Ben Hansconin kanssa Derryn kaupungissa. Ja Ben Hanscon oli siis yksi "Häviäjien kerhon" jäsenistä lapsena, jotka päihittävät Pennywisen. Ben jäi ainoana kerhon jäsenenä asumaan Derryyn vielä aikuisiälläkin. Zoey omistaa sinisen klovni-pehmon nimeltä Blue, jonka hän sai äidiltään lahjaksi, ennen kuin tämä kuoli (toistaiseksi tuntemattomasta syystä). Elokuva sijoittuu vuoteen 2016 eli 27 vuotta ensimmäisen elokuvan tapahtumien jälkeiseen aikaan (huom! TOISTAISEKSI). Zoey on nähnyt unissaan Pennywise-nimisen klovnin jo useampien viikkojen ajan. Yhtenä yönä Se ilmestyy Zoeylle oikeasti, tytön aikaisemmin piirtämästä Pennywise-piirrustuksesta. Se ei vahingoittanut Zoeyta, mutta sai klovneja aiemmin rakastavan tytön pelkäämään niitä enemmän, kuin mitään muuta maailmassa. Koulussa Zoeyta aletaan kiusata hänen pellekammonsa vuoksi. Yksi kiusaajista, Stacie Lopez, joutuu pian Sen tappamaksi ollessaan yksin kotona.

 Lapsia alkaa jälleen kadota Derryn kaupungissa ja Ben epäilee Sen paluuta. Hän soittaa vanhoille ystävilleen ja muistuttaa heitä ryhmän aikanaan vannomasta valasta; mikäli Se joskus palaisi, myös "Häviäjien kerho" tulisi takaisin tuhotakseen hirviön lopullisesti. Aikuisiksi kasvaneet kerhon jäsenet palaavat Derryyn samalla, kun tyttärensä turvallisuudesta huolestunut Ben rukoilee jumalaa suojelemaan Zoeyta kaikelta pahalta. Silloin Blue Clown saa alkunsa! Zoeyn Blue-pehmo herää eloon ja muuttuu oikeaksi, aikuisen ihmisen kokoiseksi klovniksi. Zoey ystävystyy sinisen klovnin kanssa ja saa tältä myöskin eksoottisia, sinisiä karamelleja, mutta samaan aikaan Se pelottelee Zoeyta Pennywisen muodossa. "Häviäjien kerhon" suunnitellessa Sen tappamista, Zoey alkaa epäilemään, että Pennywise ja Blue olisivat yksi ja sama olento. Sillä kun on kyky muuttaa muotoaan, Se esimerkiksi tappaa Zoeyn parhaan ystävän, Kate Morrisin, Bluen muodossa. Pennywise lavastaa Bluen syylliseksi lapsimurhiin, jolloin Zoey menettää uskollisuutensa ja luottamuksensa klovneja kohtaan kokonaan ja käskee Blueta katoamaan hänen elämästään.

 Ja sitten Se iskee. Saatuaan Zoeyn "suojelijan" pois tieltään, Se sieppaa tytön peilin kautta ja vie tämän asuttamaansa kaupungin viemäreihin. "Häviäjien kerho" lähtee pelastamaan Zoeyta ja valmistautuu taisteluun Sitä vastaan, mutta he saavat epäonnekseen huomata Sen olevan voimakkaampi, kuin koskaan. Ja syy tähän on pelko. Pelko, jota ei noin vain voiteta; pelko omien lasten puolesta on aikuisen suurin pelko ja Se käyttää sitä ylivoimaisesti hyödykseen. Se lyö "Häviäjien kerhon" jäsenet yksi kerrallaan maahan ja hyökkää viimeisenä avuttoman Zoeyn kimppuun. Ennen kuin Se ehtii vahingoittamaan Zoeyta, paikalle saapuu yllättäen Blue, joka onnistuu pelastamaan Zoeyn Sen kynsistä ja haastaa tämän hirviömäisen Pennywise-klovnin kaksintaisteluun. 

 Tasavertainen tappelu muuttuu nopeasti Sen osalta voiton puolelle, kun ylivoimaisesti vahvempi Pennwise toteaa, että hän ei ole oikea klovni, toisin kuin Blue, ja vahingoittaa sinistä klovnia kuollettavasti. Sitten Se ottaa jälleen Zoeyn tähtäimeensä ja miltei tappaa tämän, mutta Blue vielä viimeisillä voimillaan onnistuu lävistämään rautakangen Sen kallosta läpi ja "Häviäjien kerhon" pääjäsen, Bill Denbrough, katkaisee viidakkoveitsellä Sen pään kokonaan irti. Sen fyysinen olomuoto haihtuu ja "Häviäjien kerho" uskoo viimein tuhonneensa hirviön lopullisesti. Samaan aikaan kuolemaa tekevä Blue kertoo Zoeylle, ettei hänen täytynyt suojella tyttöä, vaan hän halusi suojella tätä. Blue kehottaa Zoeyta olla pelkäämättä, jos Se joskus vielä kuitenkin palaisi. Zoey pyytää Bluelta anteeksi aikaisempia syytöksiään ja sanoo, ettei pelkää enää klovneja. Tähän Blue toteaa, että vaikka klovnit ovatkin pelottavia, kaikki eivät ole pohjimmiltaan pahoja. Lopulta Blue menehtyy itkevän Zoeyn käsivarsille.

 Muutama kuukausi Bluen "hautajaisten" jälkeen "Häviäjien kerho" jakautuu jälleen, jäsenten palatessa omien perheidensä luokse. Zoey palaa isänsä Benin kanssa kotiin ja huomaa omaan huoneeseensa astuessaan yöpöydällä komeilevan, sinisiä karamelleja täynnä olevan herkkukulhon ja Blue-pehmolelun sängyssä, pöydän vieressä. Elokuva loppuu siihen, kun Zoey tajuaa, ettei Blue ehkä olekaan kuollut ja ottaa kulhosta yhden, sinisen karkin.



"Juonipaljastukset" päättyvät tähän XP Ja seuraavaksi käsittelen hieman itse IT-elokuvaa eli, jos et ole nähnyt sitä vielä ja haluat nähdä sen, älä lue enää tämän pidemmälle :) LUKIJAA ON VAROITETTU!




 Tästäpä taitaakin tulla normaalia pitempi postaus :D Noh... toivottavasti jaksatte lukea. Haluan nimittäin loppuun vielä sanoa, että vaikka minä vihaankin itse myös klovneja, halusin silti tälle elokuvalle näin "koskettavan" lopun, kuin mitä te luitte. Minua nimittäin tätä IT-elokuvaa katsoessa silloin perjantaina kävi lopussa hieman sääliksi tätä Pennywise-klovnia XD. Joo, sanokaa vain hulluksi, mutta se miten heikko, nälkiintynyt, itkuinen ja pelokas tämä suosikkipahispellemme oli siinä vaiheessa, kun Häviäjä-porukka oli ahdistanut tämän nurkkaan, minun teki mieli juosta paikalle ja huutaa: NOOOOO!!!! :Dd

 Tämä taitaa riittää tältä erää. Mitäs mieltä te olette klovneista tai pelleistä? Uskon, että harva niistä tykkää enää nykyään X)... tai kuka tietää? Klovnienhan oli alunperin tarkoitus viihdyttää lapsia, joten ehkä siellä internetin syövereissä on vielä joku, joka pitää näitä pellejä ihan hauskoina vesseleinä (mikä himputin vesseli XDD?). Vai onko siellä? Kertokaa ihmeessä!

 Ja käykää ehdottomasti tsekkaamassa tämä leffa, jos ette ole vielä sitä nähneet ja olette siitäkin huolimatta lukeneet tänne asti :D! Annan täydet suositukseni tälle elokuvalle, 5/5 :). 

 No mutta, näillä mennään! Ei muuta kuin hyvää yötä kaikille!


Pennywise kiittää ja kuittaa!

keskiviikko 6. syyskuuta 2017

Bree Stab (oma Creepypasta-tarina)

Varoitus!

Postaus saattaa sisältää tekstiä ja kuvia, jotka voivat järkyttää herkimpiä ihmisiä. Lukeminen on siis täysin omalla vastuulla!




Minun nimeni on Bree Stables. Syy miksi muutin sukunimeni pelkäksi Stabiksi... noh, tulette kuulemaan sen myöhemmin tässä tarinassa, jonka nyt teille kerron. 

 Elämäni oli kaikin puolin täydellistä siihen saakka, kun täytin 13 vuotta. Minulla oli rakastavat vanhemmat ja maailman parhaimmat, sekä luotettavimmat kaverit koko maailmassa. Sain paljon hyviä arvosanoja koulussa, eikä minua kiusattu. Oppilaat ja opettajat pitivät minusta, kuten myöskin minä heistä. 

 Valmistuin ala-asteelta kiitettävin arvosanoin ja yläasteeni alkoi odotetusti. Sain heti paljon uusia ystäviä sekä hyvän maineen kilttinä ja auttavaisena tyttönä. En olisi voinut toivoakaan parempaa elämää itselleni. Minulla oli kaikkea mitä halusin ja kaikkea mitä tarvistin. En olisi koskaan uskonut, että se kaikki onni vain päättyisi yhdellä hetkellä, kuin seinään...


 Pari kuukautta 13-vuotis syntymäpäiväni jälkeen alkoi kesäloma. Oli aurinkoinen päivä ja vietin sen yhdessä ystävieni Summerin, Rosen ja Lilianin kanssa. Kävimme rannalla, elokuvissa ja syömässä. Tehtiin kaikkea sitä, mitä rakastin. Illalla sitten, kun saavuin kotiin, paistoimme vanhempieni kanssa lettuja, joimme limua ja katsoimme TV:tä. Se oli elämäni viimeinen onnellinen ilta, ennen kuin kaikki kääntyi päälaelleen ja koko maailmani romahti.

 Heräsin yöllä koviin kolahduksiin, jotka kuuluivat alakerrasta. Olin aikalailla unihiekan sokaisema vielä siinä vaiheessa, mutta sitten minä onnistuin herättämään kehoni ja mieleni kunnolla. Tajusin nimittäin nopeasti, ettei kyseessä ollut kumpikaan vanhemmistani hääräilemässä keittiössä. Se kuulosti enemmän siltä, kuin joku olisi paiskonut ihmistä huonekaluihin. Toisin sanoen se kuulosti ilmiselvältä tappelulta mielestäni. Ja oikeassa olin... Nousin ylös sängystäni ja hipsin mahdollisimman hiljaa portaat alas. En osannut siinä vaiheessa pelätä sitä pahinta. En oikein muista tarkalleen, mitä oikein ajattelin. Kai minä oletin, että isä tai äiti vain käveli unissaan. Pääsin olohuoneeseen ja todistin mitä traumaattisimman näyn koskaan. Edessäni seisoi tummiin vaatteisiin pukeutunut ihmishahmo, jonka kasvoja peitti valkoinen pääkallonaamio. Se oli totisesti kamalinta, mitä olin eläissäni nähnyt. En kyennyt huutamaan, enkä liikkumaan sillä pelko ja pakokauhu olivat jähmettäneet mieleni sekä kehoni. En pystynyt miettimään järkevästi. Ainoat ajatukset, jotka muistan olivat, että kuka hän on ja mitä hän haluaa.


 Hahmo hätkähti huomatessaan minut ja hävisi salamannopeasti takaovesta ulos pimeyteen. Sillä hetkellä sain kontrollin kehostani ja juoksin täyttä vauhtia vanhempieni huoneeseen. Ovi oli selällään auki ja vanhempani... makasivat verisinä sekä elottomina huoneen lattialla... Heidät oli tapettu brutaalimmalla tavalla, kuin olisi voinut kuvitella. Heidän pelontäyteiset kalpeat kasvot... heidän auki viilletyt kaulat... heidän irti silvotut raajat... heidän ulos revityt sisäelimet... olin muutaman sekunnin ajan täysin shokissa. En pystynyt uskomaan, että se oli todellista... EN HALUNNUT USKOA NIIN! Kyynelien alkaessa virrata poskiani pitkin, yritin vielä epätoivoisesti nipistää itseäni hereille. Rukoilin, että kaikki se mitä näin, olisi ollut vain pelkkää painajaista. Mutta sitten minä tajusin, että se oli totta. Kaikki se mitä näin, oli totta ja kaikki se, mitä jouduin todistamaan omin silmin, tapahtui oikeasti... MINULLE..! Kun sen käsitin, lyyhistyin maahan ja rupesin itkemään. Itkin ja huusin kovempaa, kuin koskaan aikaisemmin. Raahasin itseni vanhempieni ruumiiden luokse ja halasin heitä molempia tiukemmin, kuin koskaan aikaisemmin. En välittänyt kuolemanhajusta, enkä verestä, mikä tahrasi yöpaitani. En välittänyt mistään muusta sillä hetkellä. Minä vain suljin heidät syleilyyni ja itkin. Poliisiautojen sireenien voimistuessa ulkona minä vain itkin... ja itkin...


 Neljä kuukautta vanhempieni hautajaisten jälkeen minä viimein suostuin muuttamaan enoni Matthewin ja hänen vaimonsa Caronin luokse. Sitä ennen olin viettänyt kesälomani ja ja suurimman osan syksystäni laitoksessa. En halunnut olla vuorovaikutuksessa kenenkään kanssa. Poliisien kanssa olin yhteyksissä ihan vaan sen takia, koska halusin tietää, kuka minun vanhempani murhasi. Ei minulle tietenkään kerrottu paljoa mitään, sillä olinhan vasta 13-vuotias. Mutta joka tapauksessa olin pitkään eristyksissä muusta maailmasta. Menin kyllä kouluun, mutten puhunut siellä kenellekään. Monet ystäväni olivat tietysti huolissaan minusta ja ottivat osaa suruuni. Ei ole heidän vika, että syrjäydyin. En vain yksinkertaisesti kyennyt kommunikoimaan enää kenenkään kanssa. Kun sitten muutin enoni luokse toiseen kaupunkiin, en enää pitänyt yhteyttä vanhoihin kavereihini ja erkaannuin heistä totaalisesti. He eivät olleet enää ystäviäni, sillä minä ajoin heidät pois luotani. Toinen puoli minusta kaipaa edelleen ystäviäni, mutta toinen puoli ei tunne enää mitään.

 En suostunut aloittamaan julkista koulua uudessa asuinympäristössäni, joten kävin peruskouluni loppuun kotiopetuksessa. En hengaillut ulkona kenenkään kanssa. En käynyt enää leffassa, syömässä tai rannalla. En poistunut huoneestani mihinkään aikoihin. Enoni ja hänen vaimonsa huolestuivat ja varasivat minulle ajan terapeutin juttusille. Vihasin sitä. Tuntui, kun minun ei olisi annettu surra rauhassa omalla tavallani. Totta kai he ajattelivat minun parastani, mutta en silti pitänyt siitä, miten he puuttuivat elämääni juuri silloin, kun olisin halunnut vain olla yksin. Todellisuudessa minä kyllä olisin juuri silloin tarvinnut apua ja tukea. Mutta sen tajusin vasta, kun oli liian myöhäistä. Jos olisin tiennyt sen, minkä tiedän nyt, kaikki olisi ehkä nyt toisin... Ja ehkä enemmän ihmisiä olisi hengissä...

 Lukio alkoi luultua paremmin. Tapasin ihanan pojan, Travisin, joka auttoi minua pääsemään hiljalleen jaloilleen tässä surkeassa elämäntilanteessani. Vietimme yhdessä aikaa rannalla, elokuvissa ja syömässä. Tehtiin kaikkea sitä mitä rakastin. Se ei tuntunut samalta, kuin silloin kolme vuotta aiemmin, mutta rakastin sitä silti. Tunsin elämässäni pitkästä aikaa pientä iloa, mutta sitten tuli ero. Travis ihastui toiseen tyttöön ja jätti minut. Se oli musertavaa. Minulla ei ollut ketään muuta. En voinut lakata itkemästä huoneessani. En voinut lakata viiltelemästä käsiäni, jalkojani... ja jopa kasvojani! En kyennyt muuta kuin suremaan menetystäni... taas kerran. 

 Viikko ennen 16-vuotis syntymäpäivääni menin pitkästä aikaa taas terapeutin juttusille. Tuntui, että tämä oli vain enoni keino olla ottamatta vastuuta "ongelmistani". Istuin ruskealla nahkatuolilla ja tuijotin puista työpöytää edessäni. Pöydän toisella puolella istui terapeuttini, tohtori Greene. Hän kysyi minulta kysymyksiä. Minä vastasin itkuisena ja ääni väristen. Hän kyseli muun muassa kysymyksiä siitä yöstä, kun vanhempani murhattiin. Siitä puhuminen oli tuskallisempaa, kuin olisin osannut kuvitellakaan. Aina kun avasin suuni, näin tapahtuneen mielessäni yhä uudestaan ja uudestaan. Aivan, kuin se olisi tallennettu filminauhana pääni sisälle. Se ahdisti. Ja ahdistus aiheutti sen, että aloin raapia käsivarsiani tahtomattani. Käteni punoittivat ja vuotivat verta. Tohtori Greene ojensi minulle kylmään veteen kostutettua paperia, jota painoin raapimisjälkieni päälle. Hän ilmeisesti kirjoitti kaikki vastaukseni ylös paperille. Luulen kuitenkin, että hän vain piirsi tikku-ukkoja vihkoonsa ihan vain pelkkää kylläisyyttään. Tuntui, ettei kukaan ymmärtänyt mitä kävin läpi. Tuntui, ettei kukaan edes halunnut ymmärtää, minkälaista tuskaa jouduin kestämään. Tuntui, kun olisin ollut aivan yksin tässä julmassa maailmassa. 

 Syntymäpäivääni edeltävänä yönä näin mitä kamalimman painajaisen koskaan. Olin entisessä kodissani, istuin olohuoneen sohvalla veitsi kädessä. Tuijotin suoraan eteenpäin ilman kiintopistettä, aivan kuin olisin tuijottanut tyhjyyteen. En ole varma mitä, tai ketä oikein odotin. Nousin lopulta seisomaan ja kävelin hitain askelin kohti vanhempieni huonetta. Avasin oven ja näin heidän paloitellut ruumiit verisinä huoneen lattialla, 
samassa asennossa, kuin sinä kohtalokkaana yönä. 

 Se oli musertava näky, mutten tuntenut surua, vaan vihaa. Tunsin äärimmäisen, polttavan raivon kasvavan sisälläni yhä suuremmaksi ja suuremmaksi. Mielessäni pyöri vain yksi ajatus: "Tapa hänet! Kosta hänelle! Tapa hänet! TAPA HÄNET!" 

 Näiden sanojen kaikuessa pääni sisällä käännyin poispäin vanhempieni ruumiista ja näin edessäni tämän saman tummiin pukeutuneen pääkallonaamioisen hahmon, seisomassa noin kahden metrin päässä minusta. Himmeässä valossa se näytti itse Viikatemieheltä. Ja sitä se olikin. Itse KUOLEMA!

 En tuntenut tippaakaan pelkoa. En oikeastaan tuntenut mitään... mitään muuta kuin vihaa. Suurta vihaa, mikä peitti kaiken järjellisen ajattelun mielessäni. Viha, jota kannoin tätä murhaajaa kohtaan. Viha jota olin kantanut jo vuosikaudet mukanani aina tähän päivään saakka. Sisälläni kaikuvat äänet voimistuivat, pakottaen minua tappamaan hänet. Lopulta minä kohotin veistä kädessäni ja juoksin hahmoa kohti. Hyppäsin ilmaan ja iskin veitsen voimalla hahmon rintakehään. Verta alkoi roiskua joka puolelle. Siinä vaiheessa tunsin iloa ja aloin nauramaan. Nauroin kovaa ja mielipuolisesti. Se tuntui hyvältä. Se tuntui aivan mahtavalta. Katsoin, kuinka hänen verinen ruumiinsa veltostui ja... pudotin veitsen kädestäni järkyttyneenä. Hahmo ei enää ollutkaan se murhaaja, vaan... isäni! Minä olin juuri tappanut isäni! Katsoin verisiä käsiäni ja aloin huutamaan. Huusin kovaa ja hysteerisesti. Huusin niin lujaa, että enoni kuuli sen ja ravisteli minut hereille. 

 Olin hiestä märkä ja kauhusta kankea. Hengitin raskaasti ja painoin molemmat käteni kiinni rintaani. Itkin, tärisin, vapisin. Olin aivan shokissa. Enoni painoi pääni rintakehäänsä vasten ja silitti minua hiuksista. Hän yritti rauhoitella ja toisteli koko ajan, että kaikki on hyvin. Kaikki EI TODELLAKAAN OLLUT HYVIN! Ei pitkään aikaan ollut, eikä tule koskaan enää olemaan...

 Taas yksi syntymäpäivä ilman My Little Pony-teemaisia ilmapalloja, juhlahattuja, koristeita, herkkuja, kakkua, lahjoja, ystäviä ja vanhempia. Vain minä, yksin ja onnettomana. Enoni sai puhelun poliisilta. He olivat saaneet selville vanhempieni murhaajan henkilöllisyyden, mutteivät olleet vielä löytäneet kyseistä ihmistä. Hänen nimensä oli Harry Voorhees. Pahamaineinen sarjamurhaaja, jota on etsitty jo useampikin vuosikymmen. Motiivi vanhempieni tappamiselle oli siinä vaiheessa edelleen mysteeri. 

 Kun katsoin murhaajan kuvaa, tunsin polttavaa vihaa sisälläni. Tällä kertaa se oli kuitenkin aitoa vihaa. Aitoa kuohuvaa raivoa, joka vain yltyi ja yltyi sisimmässäni. Pääni sisällä alkoi taas kuulua ääniä, jotka huusivat:

"Tapa hänet! Tapa hänet!"

 Samana iltana löin kämmeneni kylpyhuoneen lavuaarin kulmaan ja tuijotin itseäni peilistä. Tuijotin arpia käsissäni ja kasvoissani. Tuijotin itkemisestä punottavia ja turvonneita silmiäni. Tuijotin halki pureskeltuja huuliani ja takkuisia hiuksiani. Tuijotin koko olemustani ja turhauduin. Kaivoin harjan kaapista ja harjasin hiukseni suoriksi. Huomasin samalla hiusväripullon peilikaapissa. Olin saanut sen syntymäpäivälahjaksi enolta. Tummanliilaa väriä, josta olin aina haaveillut. Vanhempani eivät koskaan antaneet minun värjätä hiuksia, koska he pitivät sitä terveysriskinä. Se oli yksi niistä monista asioista, joista valitin vanhemmilleni paljon. Jos olisin tiennyt, että menettäisin heidät näin julmalla tavalla, olisin jättänyt ne useat ilkeät kommentit silloin aikanaan sanomatta...

 Otin hiusväripullon kaapista ja avasin sen. Sekoitin aineet keskenään ja levitin värin päähäni käyttöohjeisiin lainkaan vilkaisematta. Kun olin antanut värin vaikuttaa muutaman minuutin, menin suihkuun. Katsoin, kuinka tummanliila väriaine valui vartaloani pitkin lattialle ja sitä kautta viemäriin. Se näytti hieman veren ja viinin sekoitukselta. Olisin halunnut maistaa väriainetta ja tuntea metallisen maun suussani. Hillitsin kuitenkin itseni ja kun olin valmis, kiedoin pyyhkeen ympärilleni. 

 Poistuin kylpyhuoneesta nauttien kuolemanhiljaisesta, tyhjästä talosta. Enoni oli vaimonsa kanssa juhlimassa, eivätkä he varmaankaan palaisi kotiin vielä moneen tuntiin. Tarkastelin uusia hiuksiani peilistä. Minua hymyilytti. En tiedä miksi. Se vain tuntui hyvältä... Jollain kierolla tavalla se tuntui siltä, kuin olisin värjännyt hiukseni jonkun toisen verellä, vaikkei väri mitenkään muistuttanut lähellekään aitoa, tummanpunaista verta. Jotenkin tummanliila sävy sai sen tuntumaan eksoottiselta vereltä... ajatus verestä alkoi houkuttamaan niin paljon, että kävelin keittiöön, otin sieltä terävimmän veitsen, minkä löysin ja viilsin ranteeseeni pitkän ja syvän haavan. Verta alkoi valumaan ja se sai minut hymyilemään, suoraan sanottuna nauramaan. Olin kuin verenhimoinen vampyyri, antaessani kielen lipoa verta kädeltäni. Se ei edes sattunut. Se tuntui hyvältä. Se tuntui mahtavalta! Se ei kuitenkaan sammuttanut janoani kokonaan. Ja syy siihen oli se, että se oli minun omaa vertani. Saadakseni täydellisen tyydytyksen, minun täytyisi vuodattaa jonkun toisen verta, mutta kenen?

 Ajatus valkeni minulle nopeasti; aioin etsiä tämän vanhempieni murhaajan käsiini! Harry Voorhees! Hän oli hirviö! Hänen oli kuoltava! Jonkun täytyi kostaa hänelle vanhempieni kuolema, ja sen jonkun täytyi olla minä..!

 Mutta mistä löytäisin tämän Harryn? Miestä oli etsitty melkein kolme vuotta, eikä häntä ole koskaan löydetty. Ja jos poliisi ei häntä löydä, miten minä sitten voisin? En vaipunut epätoivoon, sillä keksin pian oivan suunnitelman. Minä nimittäin tiesin, että Harrylla on tytär, Lilian Voorhees, joka asui entisessä kotikaupungissani.



 Bree lähestyi vanhaa, tuttua kerrostaloa keskustan laidassa myöhään illalla. Hän tuijotti ensimmäisen kerroksen ikkunasta sisään, nähden nuoren ja kauniin vaaleatukkaisen tytön harjaamassa hiuksiaan peilin edessä. Tutun näköinen tyttö hymyili peilikuvalleen ja käveli pois Bree'n näköetäisyydeltä. Bree puristi veistä tiukasti kädessään ja käveli hitaasti kohti rapunovea. Hän tarttui oven kahvaan ja väänsi sitä. Ovi aukesi narahtaen. Bree hiippaili pimeydessä noussen portaita pitkin ensimmäiseen kerrokseen. Hän käveli tutun oven luokse ja pimpotti ovikelloa. Vaaleatukkainen, nuori tyttö tuli avaamaan ja järkyttyi nähdessään vanhan ystävänsä...

 "Br... Bree..?" tyttö änkytti peloissaan ja Bree nyökkäsi.

 "Sinä tiesit koko ajan, kuka minun vanhempani murhasi. Sinä olet tiennyt sen kaikki nämä vuodet. Etkä sanonut mitään!" Bree puhui, hyvin matalalla ja vääristyneellä äänellään. Vaaleatukkainen tyttö alkoi väristä pelosta.

"Bree... minä en voinut..."

"Älä jauha paskaa! Sinä olisit voinut, mutta sinä et vain halunnut. Sinä se vain taputit minua olkapäälle ja olit muka pahoillasi, kun itkin vanhempieni poismenon takia! Minä luulin, että sinä olit ystäväni! Sinun sairas isäsi on murhaaja! Ja sinä tiesit sen..!"

 Säikähtänyt tyttö yritti sulkea ovea Bree'n edestä, mutta Bree vain paiskasi oven auki ja rynnisti sisälle vanhan ystävänsä kimppuun. Bree repi tyttöä hiuksista ja heitti hänet päin lasitaulua, joka rikkoutui miljooniksi lasinsiruiksi tytön osuessa siihen. Tyttö kaatui maahan ja yritti kontata pois Bree'n läheltä. Hän yski ja huohotti samalla, kun lasinsirut lävistivät hänen kasvojaan. Bree käänsi tytön ympäri niin, että tytön veriset kasvot katsoivat kohti Bree'tä. Verenhaju nostatti Bree'lle taas sen miellyttävän tunteen, mikä oli vallannut hänet aikaisemminkin. Tunteen siitä, että hänen oli pakko vuodattaa enemmän verta. Bree alkoi jälleen nauraa. Hän nauroi kovaa ja mielipuolisesti. Hän ei ollut enää järjissään. Kaikki inhimillinen osa hänestä oli poissa. Kaikki tunteet, kaikki sääli... oli kadonnut. Hän ei ollut enää ihminen. Hän oli kuin demoni ihmisen ruumiissa.

 Bree nosti tytön paitaa ja viilsi veitsellä tämän vatsaa. Tyttö alkoi kakoa ja sylkeä verta suustaan. Seuraavaksi Bree painoi veitsen terän hitaasti tytön rintaan. Veitsi upposi syvälle ja verta roiskui joka puolelle. Bree nautti siitä... hän ei välittänyt, että tyttö oli hänen entinen paras ystävä. Bree vain nautti tappamisesta. Hän suorastaan rakasti sitä. Bree viimeisteli "työnsä" viiltämällä tytön kurkun auki ja jätti hänet kitumaan kuoliaaksi. Bree nousi seisomaan ja tarkasteli verisiä käsiään. Hän kirjoitti ystävänsä verellä seinään viestin etsimälleen hekilölle:

"Harry, jos näet tämän, odotan sinua talossa, jossa murhasit viattoman lapsen vanhemmat. Tiedät kuka olen, joten älä epäröi vaan kohtaa minut kuin mies! 

   - B"



 Istuin vanhan kotini olohuoneen sohvalla veitsi kädessä, katse edessä ilman kiintopistettä. Viimeksi en ollut varma, mitä tai ketä oikein odotin, muta tällä kertaa minä sen tiesin. Odotin miestä, Harry Voorheesia, joka tappoi vanhempani. Entisen parhaan ystäväni isä, pahamaineinen sarjamurhaaja. Oli hänen aikansa kohdata minut, oli hänen aikansa vastata teoistaan. Oli hänen vuoronsa tuntea se sama kärsimys, minkä hän aiheutti uhreilleen. Oli hänen vuoronsa anoa armoa ja rukoilla henkensä puolesta. Oli hänen aikansa siirtyä tästä maailmasta tuonpuoleiseen. Ja mitä hitaammin sekä kivuliaammin, sen parempi.

 Odotukseni palkittiin. Kuulin etuoven avautuvan ja raskaiden askelien lähestyvän. Nousin ylös ja näin pian edessäni tutun tummiin pukeutuneen hahmon valkoisella pääkallonaamiolla. Hän se oli. Hän oli Harry Voorhees. Miehen näkeminen palautti minut välittömästi siihen iltaan. Iltaan, jolloin löysin murhatut vanhempani heidän makuuhuoneestaan. Iltaan, jolloin elämäni muuttui maanpäälliseksi helvetiksi. Iltaan, jolloin kaikki se mitä olin, kaikki se mitä olisin voinut olla, kaikki se mitä eniten rakastin, vietiin minulta pois. Iltaan, jolloin menetin halun elää. Iltaan, jolloin menetin itselleni kaikkein tärkeimmät henkilöt. Iltaan jolloin menetin mahdollisuuteni olla hyvä ihminen ja tehdä jotakin hyvää elämässäni. Iltaan, jolloin menetin oman ihmisyyteni. Iltaan, joka teki minusta tällaisen; kylmäsydämisen tappajan...

 Pystyin näkemään sieluni silmin naamion taakse, pystyin näkemään pohjattoman vihan miehen kasvoista. Pystyin aistimaan katkeruuden ja kostonhimon huokuvan miehestä. Pystyin tuntemaan hänen tuskansa, koska se kuvasti omaani. Hän kärsi. Hän kärsi samalla tavalla, kuten minä olin kärsinyt kolme vuotta, vanhempieni kuolinyöstä lähtien. Minä nautin siitä. Nautin siitä ajatuksesta, että onnistuin satuttamaan miestä samalla tavalla, kuin hän oli satuttanut minua. Hänen tuskansa nostatti hymyn kasvoilleni ja sai minut janoamaan hänen verensä vuodattamista. Tunsin pohjattoman janon syvällä sisimmässäni. Janon, jonka pystyi sammuttamaan vain hänen verensä virtaus lattialla. Hänen verensä tahriintuneena minun veitsen terääni. Samaan aikaan tunsin raivoa. Samanlaista raivoa, kuin siinä unessa. Polttavaa vihaa ja polttavaa halua päättää hänen päivänsä. Halua upottaa veitsi syvälle hänen vatsaansa. Halu viiltää hänen kaulansa auki ja nähdä hänet tukehtumassa omaan vereensä. Halu repiä hänen sydämensä irti hänen rintakehästä. Halu paloitella hänen ruumiinsa miljooniin eri osiin. Halu nähdä hänen kituvan. Halu nähdä hänen ottavan viimeiset raskaat henkäyksensä, silmät pelkoa huokuen lasittuneina minuun. Aikaa ei ollut enää paljoa jäljellä. Minun oli tehtävä se nopeasti. Ei kuitenkaan liian nopeasti. Hänen oli saatava tuntea se kipu, se sama kipu, jonka hän aiheutti omille uhreilleen. Kipu, jonka hän aiheutti minun raikkaille vanhemmilleni. Kipu, jonka hän aiheutti minulle. 

"Et tarvitse naamiota, tiedän kuka sinä olet. Olet hirviö! Harry Voorhees! Pilasit elämäni! Veit minulta kaiken, mitä minulla oli! Sinä rikoit minut sisältä, teit minusta kaltaisesi. Teit sen silkkaa hulluuttasi. Silkkaa kylmyyttäsi... silkkaa säälimättömyyttäsi! Et ansaitse elää enää päivääkään. Tämä on kosto vanhempieni murhasta!"

 Tuon lauseen sanottuani kohotin veistä kädessäni ja lähdin juoksemaan kohti miestä. Hyppäsin ilmaan, valmiina iskemään puukon hänen vasemman keuhkonsa läpi. Mies oli kuitenkin nopeampi, kuin olin kuvitellut. Hän väisti iskua ja tarttui minua hiuksista, heittäen minut päin olohuoneen lasipöytää. Pöytä rikkoutui painoni alla. Tunsin polttavaa kipua koko kehossani ja sain hädin tuskin henkeä. Kesti hetki, ennen kuin toivuin iskusta. Siinä ajassa mies oli ehtinyt viereeni. Hän iski oman puukkonsa selkääni. Kipu oli sokaiseva. Sitä ei voi edes sanoin kuvailla. Se oli pahin fyysinen kipu, minkä olin koskaan elämässäni tuntenut. Mies alkoi potkia minua voimalla. Hän potki minua niin paljon, että aloin yskimään verta. En päässyt heti ylös. Kehoni oli lamautunut, enkä pystynyt hallita sitä. En pystynyt liikuttamaan käsiäni, vaikka kuinka halusin. En pystynyt nousemaan ylös. Ruumiini ei totellut. En kuitenkaan pelännyt. Vihani vain yltyi entisestään. Se antoi minulle hieman voimia nousta hitaasti pystyyn. Mies tuijotti minua. Pystyin edelleen näkemään hänen raivostuneen ilmeensä naamion läpi. Ja seuraavalla hetkellä aivan yllättäen, mies alkoi puhua:

"Olet oikeassa, tapoin vanhempasi silkkaa hulluuttani. Tein sen silkkaa kylmyyttäni ja säälimättömyyttäin. Aivan, kuten sinäkin tapoit minun tyttäreni. Teit sen, koska nautit siitä. Teit sen, koska rakastat tappamista. Valitsit kuitenkin väärät uhrit itsellesi. Ja nyt sinä saat maksaa siitä!"

 Mies sysäsi minut maahan ja viilsi puukollaan minua niskasta. Sen jälleen hän käänsi minut ympäri ja rupesi kuristamaan minua kaulasta. Tunsin runsaan veren vuotavan niskastani. En kuitenkaan kyennyt tuntemaan mitään muuta, sillä kuristus petti kaiken muun. Tunsin ainoastaan painetta päässäni. Tunsin hengitykseni vaikeutuvan ja tajuntani hämärtyvän. Hitaan kuoleman lähestyessä aloin näkemään välähdyksiä menneisyydestä. Näin koko elämäni vilahtavan silmieni edessä fiminauhan lailla. Kuulin sydämensykkeen korvissani hidastuvan ja hidastuvan... Tiesin kuolevani sinä iltana. 

 Silloin näin vanhempani. He seisoivat makuuhuoneen oven edessä vierekkäin, katsoen minua. Katsoen minun kuolemaani. Heidän ilmeensä olivat rauhalliset. Heidän olemuksensa olivat tyynet. En ole varma, oliko se merkki siitä, että olin siirtymässä tuonpuoleiseen. Vai yrittivätkö vanhempani auttaa minua? Huomasin nopeasti heidän edessään lattialla rikkoutuneen pöytälampun ja tajusin, että tämä on tilaisuuteni. Kurotin viimeisillä voimillani kohti lamppua ja ihme kyllä sain siitä tukevan otteen. Heilautin kättäni niin lujaa, kuin pystyin ja iskin lampun suoraan minua kuristavan hullun päähän.

 Harry karjaisi kivusta ja lensi taaksepäin. Yskin ja huohotin, mutten antanut itseni kauaa toipua. Nousin ylös niin nopeasti, kuin pystyin ja sysäsin miehen koko painoni voimalla maahan. Revin naamion hänen päältään ja kohdistin nyrkillä iskun suoraan hänen kasvoihin. Jatkoin pään mukiloimista, kunnes hänen kasvonsa olivat ihan verillä. Sen jälkeen otin veitseni lattialta ja puhkaisin sillä miehen molemmat silmät. Verta roiskui ja mies ulvoi kivusta. Sain taas sen mielihyvän tunteen, tällä kertaa se oli voimakkaimmillaan. Halu tappaa kasvoi niin suureksi, etten epäröinyt enää hetkeäkään. Viilsin miehen rintakehän auki. Tartuin hänen sydämeen, joka vielä sykki kädessäni. Ennen, kuin revin sydämen ulos, kumarruin miehen tasolle ja kuiskasin hänen korvaan:

"Olet oikeassa, tapoin tyttäresi, koska nautin siitä. Ja voit vain kuvitella, miten paljon nautin tästä."

 Revin sydämen ulos täydellä voimalla hänen rintakehästään ja annoin veren roiskua kasvoihini sekä vaatteisiini. Se tuntui hyvältä, paremmalta kuin koskaan aikaisemmin. Onnistuin viimeinkin kostamaan vanhempieni puolesta. Onnistuin tappamaan tämän hirviön! Katsoin hänen vielä sätkivää ruumistaan maassa. Hymyilin, nauroin. Siinä makasi äitini ja isäni murhaaja, Harry Voorhees! Minä tein sen! Ja minä rakastin sitä! Minä tuhosin hirviön! Vai tuhosinko? Olenko minä nyt hirviö?



 Bree heitti Harryn sydämen maahan ja juoksi autotalliin. Hän nosti sieltä kaksi bensakanisteria ja kantoi ne olohuoneeseen. Hän avasi molemmat bensakanisterit ja levitti bensan lattialle, seiniin sekä huonekaluihin. Sen jälkeen hän kaivoi miehen taskusta tulitikkuaskin ja heitti palavan tulitikun bensiiniin, sytyttäen bensan tuleen. Liekit levisivät nopeasti. Bree juoksi ulos talosta ja katsoi, kuinka hänen entinen rakas kotinsa paloi pois. Kuinka kaikki hänen rakkaat muistonsa, kaikki hänen rakkaat tavaransa, pyyhkiytyivät pois, paloivat tuhkaksi. Bree sulki silmänsä estääkseen kyynelien virtaamisen. Hän ei enää aikonut näyttää kenellekään, että häntä sattuu. Hän ei enää aikonut osoittaa minkäänlaista heikkoa kohtaa kenellekään. Hän huokaisi syvään ja avasi silmänsä. Punaisina ja sinisinä välkkyvien valojen lähestyessä horisontista, Bree lähti juoksemaan. Hän juoksi syvälle metsän pimeyteen, eikä häntä enää sen jälkeen koskaan nähty. Tyttöä etsitään edelleen, mutta tuloksetta. Bree Stables jäi kadoksiin... ikuisiksi ajoiksi.



 Ja nyt minut on leimattu hirviöksi. Tappajaksi, murhaajaksi..! Minä ehkä olen sitä nyt, mutten itse voi sille mitään. Minä vain nautin tappamisesta. Se on minulle, kuin huume. En vain yksinkertaisesti kykene enää elämään ilman sitä. En halunnut olla sellainen ihminen. Mutta minusta tehtiin sellainen. Huomasin sen pian sen jälkeen, kun olin tappanut Harry Voorhesin. Janoni ei sammunut siihen. Se tyydytti minua hetkellisesti, mutta vaikutus lakkasi nopeasti. Minun oli saatava tappaa lisää. Minun oli saatava vuodattaa lisää verta, tuottaa lisää kärsimystä, tuskaa ja pelkoa. Minun oli saatava tuntea se mielihyvä yhä uudelleen ja uudelleen.

 Mutta kuka olisi seuraava uhrini? Sitä en joutunut kauaa miettimään. Saavuin vielä samana yönä entisen poikaystäväni Travisin talolle. Murtauduin sisään kellariluukun kautta. Yllätin hänen uuden tyttöysävänsä keittiöstä ja sen jälkeen hiivin hiljaa Travisin makuuhuoneeseen. Hänen ilmeensä ennen hänen kuolemaansa oli pelkoa täynnä, aivan kuten toivoinkin. Annoin veren virrata. Annoin uhrini anoa armoa ja rukoilla. Annoin hänen hitaasti kitua kuoliaaksi. Ja tein sen saman myöskin entisille ystävilleni vanhassa kotikaupungissani. Tein saman minua kiusanneille koulutovereilleni uudessa kotikaupungissani. Tein saman myöskin rakkaalle enolleni, sekä hänen vaimolleen. En voinut jättää heitä kärsimään tähän maailmaan. Vein heidät turvaan isäni ja äitini luokse. Olen vienyt monien ihmisten henget. Olen saattanut hyvät ihmiset taivaaseen ja tuominnut pahat ihmiset alimpaan helvettiin. En tee sitä pahuuttani. Te ehkä ajattelette, että olen paha ihminen, joka tappaa hyviä ihmisiä. Mutta minä ajattelen, että olen hyvä ihminen, joka tappaa pahoja ihmisiä. Minä olin joskus viaton uhri, kuten sinäkin. Minut muutettiin tällaiseksi, enkä voinut sille mitään. Annan vain veitsen iskeä. Ja tämä on se syy, miksi en ole enää Bree Stables, vaan pelkkä Bree Stab.

 Joten tämä oli minun tarinani. Jos joskus kohtaamme, tiedä että en epäröi tappaa sinua. Olit sitten hyvä tai paha. Mutta nyt, suokaa anteeksi. Aurinko laskee... ja yövaellus... alkaa jälleen!